Varhaisimmat muistoni lapsuudesta liittyvät pikkusiskoon: yksi aikaisimmista muistikuvista, josta tiedän selkeästi ajankohdan on se, kun menimme isän ja veljen kanssa Helsinkiin katsomaan äitiä... ja vastasyntynyttä siskoa. Se oli joulukuun ilta ja pimeää, autossa oli jotain ongelmaa ja pysähdyimme matkalla jollekin huoltoasemalle, minä istuin takapenkillä ja odotin kun isä ja veli ronklasivat konepellin alla. Ja seuraavalta päivältä muistan elävästi sen kun auto ajaa kotimäkeä ylös, kyydissä äiti ja se pieni käärö. Tunnustettava siis on, että minä en muista aikaa ilman pikkusiskoa. Minulla on aina ollut pikkusisko.
No, jatketaan, sillä eihän se käärö kauaa pienenä pysynyt. Se alkoi mönkiä, sitten kontata, sitten se otti haparoivia askeleita ja sitten telkkari joutuikin jo leikkikehään kun leikkikehäkään ei enää pidellyt junioria sisäpuolellaan. En minä näitä kaikkia ihan tarkasti muista, mutta valokuvat tuolta ajalta kyllä kertovat. Minä olin kuvissa aina se iso tyttö.
Sekin nyt vielä meni kun sisko aloitti koulun. Ne ekaluokkalaiset olivat niin pieniä kuitenkin, mutta sitten se kersa tunki yläasteelle kun olin lukiossa. Siinä vaiheessa muistan ensimmäisen kerran ajatelleeni, että hemmetti, sehän ei muuten ole ihan taapero enää.
Siskon lukioaika meni siinä sivussa, kun emme olleet samassa koulussa ja ylioppilasjuhlatkin olivat aika tuskattomat. Itse asiassa se oli varsin hienoa kun systeri täytti 18: pääsimme ihan luvallisesti rellestämään kahdestaan. Tosin meidän kiinnostuksenkohteet olivat jokseenkin erilaiset, joten emme juuri pyörineet samoissa kuvioissa. Parit GOOM-risteilyt tuli kuitenkin käytyä ja kaikesta merenkäynnistä ja pahasta olosta huolimatta niitä kyllä muistelee lämmöllä. Ja naureskellen. Ja päätään puistellen, ei vanha enää jaksaisi moista vipellystä. Aiheeseen sopii myös
Aikuinen nainen.
Sitten se valmistui DI:ksi, sai vakityöpaikan ja ajokortin. Siinä vaiheessa kun tajuaa, että PIKKUsiskosta on tullut ihan oikeasti aikuinen, ei maailma ole enää entisensä. Ja lopullisesti maailma menee raiteiltaan tänään, kun se toukka täyttää 30 vuotta. Missä välissä tässä näin pääsi käymään?!
Mutta vaikka vuosikymmen vaihtuu, ei siskolle tarvitse ostaa keinutuolia, kävelykeppiä, tekohampaita tai rollaattoria. Ne kaikki nimittäin löytyvät kotoa jo valmiiksi! Anti-age-voidetta teki mieli ostaa lahjaksi, mutta päädyin lopulta siihen toivottuun naama- ja ropparasvaan. (Koska Karri vasikoi tämän kuitenkin, niin parempi kertoa itse: ostin kyllä ryppyvoidetta, mutta päätin tunnustaa tosiasiat ja käyttää sen itse.)
Minun pitäisi tässä näin vanhempana ja kokeneempana antaa nyt jokin viisas neuvo ja elämänohje, joka valaisisi taivalta tästä eteenpäin. Paha vain, ettei tule mitään mieleen. Isältä ja mummulta voisi kyllä lainata pari ehkä soveltuvaa, kuten "Tee niinkuin hyvä tulee, älä niinkuin neuvotaan" tai "Kuhan hänes' o".
Niin että huippupaljon onnitteluja sille ipanalle, joka 30 vuotta sitten tupsahti maailmaan ja meidän perheenjäsenten elämään.
(Älkääkä naurako, tässä oikeasti tuntee itsensä vanhaksi pieruksi.)
